Sisällön tarjoaa Blogger.

Koulukiusaamisen jäljet näkyvät synnytyksen jälkeen

Synnytyksen jälkeiset tunteet

Olen aikaisemmin kirjoittanut koulukiusaamistaustastani ja kuinka olen siitä selviytynyt. Kerroin, kuinka sain jatkuvasti kuulla, olevani lihava, ruma ja ällöttävä. Tämä kiusaaminen hyväksyttiin hiljaisesti muiden teinien keskuudessa ja opettajat sulkivat asialta silmänsä, koska olinhan ylipainoinen, minulla oli aknea ja pukeutuminen oli varsin kamalaa, kiitos alkoholistiäitini. Silmälasit enää puuttuivat, että olisin ollut jokaisen jenkkileffan nörtti, jota kiusataan. Kiusaaminenhan kuuluu asiaan, jos poiketaan massasta, näin opetetaan ihan leffoissakin. Nämä jenkkileffojen nörtit yleensä muuttuvat leffan lopussa kaunottariksi ja saavat unelmiensa pojan sekä muuttuvat koulun suosituimmaksi tytöksi. Teini-iässä yritin samaistua näihin elokuvien nörtti sankarittariin. Haaveilin, kuinka tästä rumasta ankanpoikasesta sukeutuu joku päivä kaunis joutsen. 

Teini-ikäisenä minun itsetuntoni romutettiin. Koulukiusaamiseni alkoi kolmannella luokalla ja jatkui koko peruskouluajan. Riparin jälkeen ja koulun vaihdon yhteydessä kiusaaminen laantui, mutta oli jättänyt jo pahat jäljet. Vaikka olin yläkouluun mennessä muuttunu, olin laihtunut ja akne oli alkanut parantua, olin jäänyt kaikkien mieleen lihavana finninaamana. Kun jenkkileffojen sankarittaret saavat muutoksen yhteydessä ihailua ja muuttuvat suosituiksi, minä olin edelleen se kaikkien haukkuma tyttö ja kiusaaminen jatkui ajoittain. 

Opiskeluaikana tilanne muuttui. Minua ei tunnettu lukiossa, ammattikoulussa eikä myöhemmin ammattikorkeassa. Olin aivan tavallinen ja ihan samanlainen kuin muutkin. Aloin saamaan uusia ystäviä. Vaikka kaikki oli tavallaan hyvin, olin normaalipainoinen ja minulla oli paljon ystäviä, oli itsetunto kadoksissa sekä kehonkuvani oli täysin vääristynyt. Peilistä katsoi edelleen lihava finninaamainen tyttö, jonka korvissa soi ilkeät haukkumat ja nauru. Joka päivä tämä kuitenkin vaimeni, kiitos ystävien tuen, kunnes muuttui kaukaiseksi muistoksi.

20 vuodessa olin luullut tämän kaiken unohtuneen kokonaan. Ajattelin, että 35 vuotiaana minä olen selviytynyt voittajana koulukiusaamisesta. Voi kuinka väärässä olinkaan. Synnytyksen jälkeen tämä kaikki on noussut taas mieleen. Kuulen kiusaajieni kuiskimat haukkumanimet ja peilistä katsoo löysävatsainen läski. Vaikka kuinka yritän peilikuvalleni sanoa, että tämä kaikki vaan johtuu raskaudesta ja kyllä se katoaa, niin peilikuva ilkkuu takaisin: "ei noilla elintavoilla, eilenkin söit jäätelöä..."

Tunnen jälleen alemmuutta ja epäonnistumista. Synnytyksestä on 3kk ja minulla on vielä 10kg ylimääräistä, vatsani roikkuu ja naamani on alkanut kukkimaan. Äitiforumeilla luen, kuinka ollaan palattu jo omiin mittoihin 5 päivää synnytyksen jälkeen, eikä raskaudesta ole enää tietoakaan vaikka raskaus toi 30 kiloa ylimääräistä painoa. Tämä lisää tuskaani. Ruoskin itseäni ja märehdin itsesäälissäni. Huono-olo antaa hyvän syyn lohtuherkutteluun. Koska minulla on pahaolo, voin lohduttautua karkkipussin ja jäätelöpaketin avulla ja paeta sohvan nurkkaan todellisuutta pakoon. 

Seurassa yritän nauraa ulkomuodolleni: "miksi hankkiutua eroon vaivalla saadusta ulkomuodosta" tai "ulkomuotonihan kertoo, että minulla on varaa syödä". Todellisuudessa häpeän kilojani ja yritän vetää vatsaa sisään ja pukeudun mahdollisimman löysiin ja peittäviin vaatteisiin. Salaa toivon, ettei muut huomaa miten lihava olen. Miten joudun ostamaan yhden tai kaksi kokoa isompia vaateita kuin aikaisemmin. Salaa yritän uusia vaatekaappini sisältöä, koska yksinkertaisesti en mahdu enää vanhoihin vaatteisiini. Miehelle selitän shoppailuaddiktiosta, tämän kysyessä hankinnoistani. Mieluummin kuuntelen saarnoja liiallisesta rahan tuhlaamisesta, kuin myönnän lihonneeni, eikä raskausaikana hankitut kilot jääneet synnytyssaliin, niin kuin kaikilla tuntuu jääneen.

Kantoliina: lime slings

Ihmismieli on jännittävä. Miten paljon se kätkee sisälle. Ihminen voi näyttää ulospäin kaikelle muulle, mitä kuoren sisältä voi paljastua. Toisaalta se on lohduttavaa, sillä jos saa ympäristön vakuuttumaan asiasta, sitä voi itsekin alkaa uskoa siihen, ettei ne ylimääräiset kilot haittaa. Kilot, jotka selitetään raskauden tuomiksi. Vaikka ihan itse ne on syöty, raskaus on vain ollut tekosyy vähentää liikuntaa ja syödä kahden edestä...

Nyt asetan itselleni tavoitteen: opettelen hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olen itselleni armollisempi. Minun itseinhoni ja vääristyneet ajattelumallit vaikuttavat lapsiini vaikka kuinka haluan sen kieltää. Minulla on teini-ikäinen lapsi, enkä missään nimessä halua hänen ottavan mallia minun ajatuksistani tai tavastani hakea lohtua ruuasta. Haluan, että hänestä kasvaa vahva ja hyvän itsetunnon omaava aikuinen. Joten lasteni takia, minun on lopetettava tämä itsetuhoinen tapa ratkaista ongelmia ja opeteltava uusia tapoja. Liikunnan avulla olen aikaisemmin onnistunut purkamaan pahaaoloa sekä stressiä. Liikunta on tuonut myös onnistumisen kokemuksia ja näin ollen vahvistanut sekä eheyttänyt rikkonaista itsetuntoani.

Suunnitelma onkin liikunnan lisääminen ja ruokavalion sekä ateriarytmin korjaaminen. Ehkä kaikki muu tuleekin sitten itsekseen?


4 kommenttia

  1. Synnytyksen jälkeinen aika on herkkää aikaa, musta tuntuu et itse ainakin olin tosi herkkis ja paljon nous niitä pelkoja ja tunteita pintaan. Toisaalta, nyt elämänmuutosta tekiessä huomaan, että tää on paljon helpompaa kun sen tekee siksi, että haluaa voida paremmin. On myös paljon helpompi olla lapselle ja läheisille avoin siitä omasta olosta, kun sen sanoittaa "mä haluan voida paremmin ja mä haluan jaksaa enemmän". Tuntuu, ettei kukaan tällä kertaa vähättele mun treenausta ja motivaatiokin tuntuu pysyvämmältä. Tsemppiä sinne, kaunis, ihana äiti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, itsestä se tosiaan pitää lähteä. Jos alkaa muita varten tekemään, ei muutos ole ainakaan pysyvä. Tsemppiä myös sulle muutokseen ❤️

      Poista
  2. Tuttuja tunteita koulukiusaamisesta lähtien. Olen koko elämäni jojo-laihduttanut. Syy ylipainoon selvisi vasta aikuisiällä, kun minulla diagnosoitiin PCOS. Ennen esikoisen odotusta laihdutin varsin hoikaksi - kiitos diabeteslääkkeen, jota käytetään PCOS oireiden hoitoon. Se yökotti ja vei ruokahalun. Nyt olen kuopuksen syntymän jälkeen lihavimmillani, mitä olen koskaan ollut. Syynä stressi, vähäinen uni... ja vähäinen liikunta, sekä huono ruokavalio. Lääkitystä en käytä pcos kontrolliin enää. Sitten päälle tuli vielä mäsä. Tiedän, että mun täytyy tehdä muutoksia ihan mäsänkin vuoksi ja muutoksia itsekin haluan...MUTTA koen, että aivan ensimmäisenä minun täytyy HYVÄKSYÄ itseni nyt juuri sellaisena kuin olen ja rakastaa itseäni juuri sellaisena kuin olen. Näine kaikkine liikakiloineen. Sen jälkeen tehdä pieniä, pysyviä muutoksia. Eikä tuijottaa missään vaiheessa niitä kiloja, koska niin monesti on koettu, että siitä ei seuraa mitään pysyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin! On kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi tässä on loppuelämä aika opetella, kun asian on tiedostanut.

      Sekin on muuten jännä miten paljon paremmin mäsäkin voisi, jos söisi ja liikkuisi säännöllisesti. Mutta sekään ei tunnu auttavan pitävän mua raiteilla. Ehkä joku päivä?

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä! Kiitos kommentistasi.